Loiston saapuminen - Päivä kerrallaan

Olin koko kesän ajan - oikeastaan jo keväästä 2010 kaavaillut omaa hevosta. Olin pitkään toivonut saavani erään tutun hevosen siltä ratsastuskoululta, jolla kävin niihin aikoihin vakituisesti. Olin ratsastanut siellä siihen aikaan jo yli puolitoista vuotta, joten tunsin ne hevoset kuin omat taskuni ja tiesin suurin piirtein, kuka olisi minulle sopivin pollero sieltä...

Kesällä 2010 olin leirillä kyseisellä tallilla ja haluamani hevonen oli hoitohevosenani viikon mittaisen leirin ajan. Pidin paljon kyseisestä hevosesta, ja tuntui siltä, että tunteemme olivat melko molemminpuolisia. Hevonen tosin oli arvioidulta iältään jo yli 16-vuotias, ja takajalkojen kinnerpatit huolettivat, samoten etujalkojen melominen ravissa ja laukassa. Myös hyppääminen olisi jäänyt kyseisen hevosen kohdalla vähälle. Lisäksi hevosella piti olla aina pintelit jaloissaan. Kaikesta huolimatta sen hevosen minä halusin, sillä tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta sen kanssa. Kun tallin omistajalta hevosen hintaa kysyin, järkytyin. 2500 euroa plus arvonlisävero 23 prosenttia. Tämä siis tarkoitti sitä, että kokonaishinnaksi tulisi 3075 euroa. Myöskään satula ei sisältyisi hintaan, ja sen satulan hinta olisi ollut jotain 600 euron luokkaa arvolisät mukaan lukien.

Hevosen hinta, liki olemattomat kilpailumahdollisuudet (suku tuntematon yms) eliminoivat ostopäätöksemme kokonaan. Ei sillä, että hevonen olisi itse siihen syyllinen, sillä vain oli aivan liikaa ikää ja vammoja minun käyttööni. Halusin myös sellaisen hevosen, joka opettaisi minulle elämää ja olisi käytössäni vielä pitkän, pitkän aikaa. Niinpä aloimme selailla lehti-ilmoituksia.

Eräänä iltapäivänä heinäkuun puolivälissä 2010 kävin serkkuni ja kaverini kanssa kioskilla ostamassa parit kaiserlihapiirakat ja Keltaisen Pörssin. Aloimme siinä ruoan kyytipojaksi lukemaan ilmoituksia myytävistä hevosista. Olimme etsimässä suhteellisen nuorta hevosta. Etsintöjemme kohteina olivat nuoret suomenhevoset. Poimimme valintoihimme lähinnä tammoja, sillä ne olivat suhteellisen tasaisia, mutta kuitenkin tarpeeksi haastavia luonteeltaan ja niillä olisi kuitenkin mahdollisuus tehdä varsoja, joista tehdä ratsuja joko itselle tai jollekin myytäväksi.
Silmiimme hyppäsi automaattisesti aukeaman viimeinen ilmoitus oikeassa alarivissä: "Myydään 6-vuotias suomenhevostamma." Ilmoitus sisälsi hevosen virallisen nimen, maininnan hevospassista sekä myyjän puhelinnumeron, jonka otimme heti talteen.
Illan kuluessa soitimme aiemmalle omistajalle, jolla ei ollut muuta kuin hyvää sanottavaa hevosesta. Tyypillistä myyjältä.
 "Se tunnistaa jopa oman nimensä", "Se aina pussailee meitä ihmisiä " ja "Tosi kiltti, ei pure eikä potki" olivat osa niistä lauseista, jotka kuulimme senhetkisen omistajan suusta. Kuulimme myös, että hevosta kutsuttiin sielläpäin Lolaksi. Kutsumanimi ei paljoa miellyttänyt, ja äitikin jo vitsaili, pitäisikö hevosellemme ostaa kaikki pinkkiä. Aloin jo silloin miettiä uutta kutsumanimeä tulevalle hevoselleni.

13.8.2010 pääsin koulusta klo 13.05. Heti kotiintuloni jälkeen lähdimme hakemaan tutultamme traikkua vuokralle hevosen hakua varten. Saimme käyttöömme vanhan Umeå Släpet -eläintenkuljetusvaunun. Vaunu sinänsä oli huono, sillä yksiakselinen runko oli melko epävakaa. Varsinkin noin pitkiä matkoja ajaessa tulee aika äkkiä mieleen, että se vinkka olisi voinut olla parempikin. Lisäksi auton bensiininkulutus nousi, mikä toisaalta on hyvä tapa polttaa karstaa pois autosta, mutta toisaalta nykyisillä bensiiniverotuksilla tekee touhusta rahanhaaskuuta.

Illalla 13.8. saavuimme Orivedelle, ja siellä ajattelimme yöpyä. Isä äkkäsi kadunvarressa City-hotelli Orivesi -nimisen hotellin, jonne päätimme jättäytyä yöksi. Se oli ainakin vielä avoinna ja pääsimme syömään iltapalaa (kanapastaa itselleni, isälle häränpaistia ja äidille lohifilétä). Annokset syötyämme palasimme takaisin omaan hotellihuoneeseemme ja suihkussa käynnin jälkeen aloimme jo nukkua.

Aamula 14.8. soitimme hevosemme silloiselle omistajalle ja auton vetokykyä (2-litrainen bensiinimoottori kun kyseessä oli), ja niinhän meille sitten kerrottiin hevosen painoksi noin parisen sataa kiloa. Tämä keskustelu veti perheemme hiljaiseksi.

Paikalle päästyämme näky oli mitä hirvein. Aluksi niin innokas minä muutuin surulliseksi katsoessani Loiston senhetkistä kuntoa - kuinka joku saattoi pistää kauniin eläimen pilalle niin raa'alla tavalla! Loiston maha oli turvotettu suolavesiliuoksella ja jalat - niiden kunto oli hyvin, hyvin heikko.
Hevonen seisoi liki polviaan myöten mudassa ja yritti järsiä puiden tuohta ja kaarnaa nälissään. Harja oli lyhyt ja sotkuinen. Karva oli harmaa ja kuivuneen kuran peitossa. Kylkiluut näkyivät keinoturvotetusta mahasta huolimatta ja peräpää oli kolmion mallinen. Jalkojen luut ja jänteet erottuivat turhan selkeästi, sekä hevosen ilme oli surullinen ja anova - se tuntui sanovan: "Päästäkää minut tuskistani tai hakekaa pois." Sillä hetkellä minä häpesin olla ihminen.

Loiston katseen nähtyäni päätin, että siinä olisi tuleva hevoseni. Lähetimme pari puhelimella otettua kuvaa Loistosta siellä ostopaikalla ja lähetimme ne tulevan vuokratallin omistajalle. Tallin omistaja kehui Loistoa harvinaisen kauniiksi suomenhevoseksi ja sanoi, ettei aliravitsemus ole ongelma (vaikka vakava aliravitsemus Loistolla olikin.)
Tallin omistaja siis ymmärsi tilanteen, mutta silti suositteli ostamaan hevosen. Päätin sitten kuitenkin koeratsastaa (Loiston senhetkisen omistajan pakottamana) ja täytyy sanoa, että se teki vaikutuksen - hevonen ei ollut osannut edes pohjeapua, joten omistaja antoi piiskan käteeni. Sittenkös sitä lähdettiin ja aivan älytöntä kyytiä, että ihmetytti, kuinka noin heikkojalkainen hevonen jaksoi ylipäänsä kantaa minua, joka olin silloin aika lailla ylipainoinen.
Laukkapyrähdyksen aikana molemmat jalustimeni irtosivat jaloista ja kohta hevonen teki äkkipysähdyksen aidan eteen. En kuitenkaan tipahtanut, mutta laskeuduin saman tien alas hevosen selästä ja huikkasin äidilleni, että laskisi lastaussillan alas.

Muutamien kymmenien minuuttien päästä oltiin sitten tien päällä - äiti, minä, isä ja Loisto sitten perävaunussa. Traikun kunto huolestutti Loiston osalta, joten pysähdyimme lähes joka huoltoasemalla tarkastamassa, että kaikki oli hyvin. Lisäksi annoimme hevoselle vettä joka kerta kun pysähdyimme. Ulkona oli valtava helle, joten ilmankierron vuoksi ylin takaluukku oli pakko jättää auki. Siitäkin huolimatta hevonen hikosi.

Kun vihdoinkin, noin kahdeksan tunnin matkanteon jälkeen saimme hevosen tallin pihalle, oli vastassa erään hevosen ihmettelevä omistaja. "Kuka tämän on aiemmin omistanut?" Eihän siihen auttanut vastata kuin, että eräs hyyppä Ylöjärveltä.
Muutamien päivien saatossa kuulin jo entisen kaverini suusta sellaista, että olisin itse aiheuttanut hevosen kunnon romahduksen ja omistanut hevosen luovutusiästä saakka... Niinhän nuo kaikki tuntuu tietävän mun omat asiat paremmin kuin minä ite... Huhhuh.